Inflaatio tarkoittaa yleisen hintatason nousua, jolloin rahan reaaliarvo ja säästöjen ostovoima heikkenevät. Äärimmäisen nopeaa inflaatiota kutsutaan hyperinflaatioksi, ja kun korkea inflaatio yhdistyy taantumaan, puhutaan stagflaatiosta; inflaation vastakohta on deflaatio eli hintojen lasku. Inflaatiota mitataan virallisilla hintaindekseillä, jotka ohjaavat muun muassa eläkkeiden indeksikorotuksia, mutta mittausmenetelmät vaihtelevat maittain ja vuosikymmenittäin. Inflaation syistä on kiistelty: klassinen kvantiteettiteoria korostaa rahan tarjonnan kasvua, kun taas John Maynard Keynesin 1930-luvulla esittämä teoria painotti kysynnän ja tarjonnan roolia, ja 1970-luvulla monetaristit nostivat jälleen rahan määrän keskiöön. Inflaation haittoja ovat hinnastojen päivityskustannukset, tuotannon vääristymät ja erityisesti käteisvarallisuuteen luottavien pienituloisten säästäjien tappiot, mutta lievä inflaatio kannustaa kulutukseen ja siten kasvattaa kansantaloutta. Siksi keskuspankit, kuten Euroopan keskuspankki, pitävät rahapolitiikalla yllä matalaa mutta positiivista inflaatiota välttyäkseen haitalliselta deflaatiolta.