WC eli vesivessa on käymälä, jossa eritteet huuhdotaan vedellä viemäriverkostoon, ja sen vakiovarustukseen kuuluu yleensä myös lavuaari käsienpesua varten. Historialliset juuret ulottuvat induskulttuuriin (2600–1800 eaa.) ja antiikin Roomaan, mutta nykyaikaisen huuhteluvessan kehittivät Sir John Harington (1598), Alexander Cumming (1775) ja Joseph Bramah (1778). Vessat yleistyivät Lontoon maailmannäyttelyn 1851 jälkeen, ja vuoteen 1855 mennessä kaupungissa oli jo noin 200 000 vesivessaa, mutta jätevedet johdettiin suoraan Thames-jokeen, mikä pahensi koleraepidemioita; lääkäri John Snow osoitti yhteyden kaivoveteen vuonna 1854, ja Joseph Bazalgette rakensi noin 2000 kilometrin viemäriverkoston, joka lopulta lopetti epidemiat. Nykyaikaiset WC-istuimet kuluttavat vain 4–6 litraa vettä huuhtelua kohden, ja monissa on erillinen painike virtsan ja ulosteen huuhteluun säästön vuoksi. Erityisesti Japanissa WC:t ovat kehittyneet äärimmäiselle tasolle automaattisine alapesuineen, kuivauksineen, istuimen lämmityksineen ja automaattisesti aukeavine kansineen. Lisäksi julkisissa tiloissa on nykyään yhä useammin myös unisex-vessoja perinteisten miesten ja naisten WC:iden rinnalla.