Karsikko on perinteinen suomalainen tapa merkitä vainaja puuhun karsimalla oksia, ja se sijoitettiin usein tien varteen asutuksen ja kalmiston väliin. Vanhimmat tiedot ovat 1700-luvulta, ja tapa levisi koko savolais-karjalaiselle alueelle sekä itäiseen ja kaakkoiseen Viroon, mutta Suomessa se hiipui itsenäisyyden ajan alkupuolella, kun taas Virossa se eli vielä 1990-luvun alussa. Perinteen taustalla oli kristinuskon myötä syntynyt pelko siitä, että vainajat nousevat haudasta kummittelemaan, joten karsikko toimi rajamerkkinä, joka esti vainajaa palaamasta kotiin. Puuhun tehtiin pilkka (kuoren poisto) nimikirjaimia ja vuosilukuja varten, ja naimisissa olleelle jätettiin kaksi oksaa, naimattomalle yksi; myöhemmin käyttöön tulivat mustat puiset karsikkolautaset. Alun perin tarkoitus oli vaikuttaa sieluihin, mutta myöhemmin niistä tuli muistomerkkejä, ja esimerkiksi Juuassa on edelleen käytössä oleva karsikkopuu, ja kallioihin hakattuja karsikkoja on säilynyt Konnevedellä, Nurmeksessa ja Savonlinnassa.